torstai 29. marraskuuta 2012

Dreams that money can buy


Kävin oppikoulua 60-luvulla Helsingin keskustassa. Kun tietyt asiat tilttasivat yhä enemmän ja päiviin jäi outoja tyhjiöitä lisääntyvässä määrin, aloin intensiivisesti tutkia mitä kaikkea lähikaupunginosien viriketarjontaan sisältyi. Ensimmäinen tärppi oli Roobertin Pasaasissa sijainnut Antikvariaatti Kirja (jos muistan nimen oikein), käsittämätön kafkamainen sokkelo joka ylsi miltei korttelin läpi. Pari tomusta harmaata sähkölamppua loi hämärän valon mittaamattoman tuntuiselle kirjamerelle; tavaraa oli hyllyissä pitkin ja poikin, lattialla pinoittain, kuin unessa jossa teokset kasvavat esiin lattiasta ja seinistä aina kun niille kääntää selkänsä. Ensimmäisessä pikkuhuoneessa, lähellä kassaa jota hallinnoi yhtä tomuisen harmaanoloinen iäkäs herra tai rouva, sisar ja veli kuulemma, olivat englanninkieliset pokkarit hyllyssään sekä pinossa lattialla. Sieltä löysin Genet'n Thief's Journalin sekä todella tyrmäävän John Rechyn Cities of Night:in. Mutta varsinainen uudelle tasolle siirtyminen tapahtui Roobertinkadun alkupäässä.

Sex 42 lienee tällä hetkellä Helsingin vanhin yhä toimiva seksikauppa tai pornokauppa, niin kuin ennen sanottiin, sillä sitä niissä myytiin, muuta ei ollut. Alan puodit esiintyivät häveliäästi milloin antikvariaatteina, milloin antikvariaatti-  ja tupakkakauppoina mutta pornopuoteja ne olivat, siitä ei epäilystäkään. Punavuoressa eli Rööperissä oli tihein keskittymä. Rööperihän oli tuolloin nuhjuinen työläiskaupunginosa, Ullanlinnan hienostohelman kylkeen ikävästi osunut renttumainen duunarivelipuoli. Tämä oli reilusti ennen pornokuningas Sjöbaa Kings Sexeineen; pikku kivijalkapuodit eivät mitenkään peitelleet moraalista alennustilaansa tai yrittäneet ostaa kunniallisuutta, oltiin mitä oltiin, vastattiin kysynnän tarpeisiin minkä pystyttiin voittomarginaalin ollessa kait varsin vaatimattoman.

Lainsäädäntö oli jälleen kerran ns. suomalaisittain sovitettu, absurdiudessaan jopa kehotuskieltoa tasoltaan lähentyvä: pornografian hallussapito oli laillista (hetero- , homo- , pedo- , tiesmikä  yks ja sama, pornoa kaikki tyyni, ei niitä eroteltu alalajeittain) aikuisille ja kotikäyttöön, mutta myynti ja levittäminen tietty kiellettyä. Ostaessani aikuisviihdekuvaston en tehnyt rikosta, mutta myyjä teki myydessään sen minulle. En vieläkään ymmärrä tuota logiikkaa. Teoriassa olisi saattanut tilata aineistoa ulkomailtakin, mutta valuuttamääräykset rajoittivat ostomahdollisuuksia ja tulliposti vielä enemmän; juttu kiersi eräästä onnettomasta jonka homolehdet oli avattu paketistaan kaiken kansan nähden, äänekkäästi kommentoiden, ja punasteleva poloinen pantu allekirjoittamaan kaavake jossa vakuutettiin niitten tulevan vain omaan ja yksityiskäyttöön, ei myyntiin jne. Nöyryytettiin minkä voitiin, ja se ei ollut vähän. Ei ihme, että suosiolla asioitiin pornokaupoissa ja maksettiin mitä pyydettiin. Eikä se ostotilanne ollut vailla ikäviä piirteitä niissäkin toisinaan, varsinkaan jos homopornosta oli kyse.

Seksuaalinen suuntautumiseni oli aina ollut minulle selviö, ja vastaansanomaton sellainen, mikään yhteiskuntanormien vuoksi valeheteroksi heittäytyminen ei olisi tullut kyseeseenkään, monestakin syystä. Mutta millä ottaa asiasta paremmin selvää, kas siinäpä pulma. Rakkaus joka ei voi sanoa nimeään (O.  Wilde), totisesti. Siksipä psyykkinen täräys oli melkoinen, kun huomasin Sex42:sen näyteikkunassa roikkuvan kaksi A5 kokoista lehdykkää. Maagiset nimet: Eos, Amigo. Amigon mustavalkoisessa kannessa oli paljasrintainen mies, Eoksen kannessa väritetty piirros muinaiskreikkalaisista pidoista joka ei jättänyt epäilyksen häivääkään siitä, mille kohderyhmälle tuote oli suunnattu. Tuossa, vihdoinkin tuossa! Pari viikkoa keräsin rohkeutta ja viikkorahoja kunnes uskaltauduin  sisäisen pakon ajamana, - olisin varmaan lopulta kulkenut vaikka paljain jaloin läpi helvetin - ylös noita kapeita, korkeita kiviportaita pikku myymälään. Keski-ikäinen mies vilkaisi minua ilmeettömästi pienen myyntitiskin takaa. "Toi..toi Eos ja Amigo, minkä hintasia ne on?" sain heikolla äänellä sanottua. "Uusin numero on viistoista, vanhempia saa kympillä. Vaihdossa tulee puolet takaisin", kuului asiallinen vastaus. Taivaan kiitos rahat riittivät, vaikka summa olikin minulle suurenpuoleinen. Poistuin kuin kuumeessa, laukussani Amigon vanhempi numero ja se ikkunan Eos, jonka kannessa harjakypäräinen soturi antoi nuoren aseenkantajan täyttää viinimaljansa.

Pahinta ei ollut tapahtunut, minua ei heitetty ulos, kehoitettu menemään kotiin kasvamaan, eikä virkavalta, opettajakunta, vanhempani tai tulista miekkaa pitelevä enkeli liioin syöksynyt kimppuuni. Minua kohdeltiin eleettömän asiallisesti kuten kyseisen kaupan kaikkia muitakin asiakkaita. Arvokas asenne, eikä mikään itsestäänselvyys, sen sain huomata kokeillessani ostovoimaani parissa muussa puodissa. Mieluusti palasin unohtumattoman ensiostokseni tekopaikkaan, sen vakiasiakasjoukkoon. Vieläkin muistan kiitollisuudella silloista miesmyyjää. Mitä hän näki tiskin toisella puolen ollessani? Hintelän ja kalpean, kasvoiltaan tuskallisen täydellisellä ja liiallisella kauneudella kirotun alaikäisen tyttöpojan  jonka silmissä paloi alaston rakkauden tarve, kaksin käsin puristamassa kulahtaneen olkalaukkunsa hihnaa. Pink monster of solitude and love…... Raha ja tavara vaihtoivat omistajaa, totta kai, ei sitä riskialtista myyntihommaa hyväntekeväisyydestä hoidettu, muttei silkassa ansiomielessäkään, väittäisin. Omanlaisiaan vapaustaistelijoita sen paikan kauppiaatkin olivat, tulin ymmärtämään sitten myöhemmin kun muutin asumaan parin korttelin päähän ja todella ryhdyin kanta-asiakkaaksi. Minä ostin perjantaipornon siinä missä muut perjantaipullon.

Pornokaupat ovat osa Stadin vaiettua kulttuurihistoriaa, kohta kait kokonaan unohduksiin jäänyttä, mitä nyt joku elokuva hehkuttaa Sjöbasta jotain antisankaria. Ja pah. Seisoskelin joskus pitkäänkin tiskin vierellä perjantaisin ja juttelin Rouvan kanssa 42:ssa, voi sanoa että jollain tapaa ystävystyimme. Nuori-Isäntä ja Apuri olivat molemmat hekin halukkaita kertoilemaan kaikenlaista alastaan ja sen historiasta, mutta Rouvalla oli laajin ja antoisin juttuvarasto. Olisipa edes osan saanut nauhalle! Mutta ei, en tajunnut silloin edes ehdottaa tai itse kirjoittaa muistiin, ja nyt se on mennyttä. Hyvä tutkielman aihe tuossa jollekulle kiinnostuneelle, olkaa hyvä vain ja ottakaa vinkistä vaari. Ehkä vielä joitain muistavia asianosaisia jostain löytyy, ja tarvittaessa voin kertoa oman vähäisen osani.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Mitä teit sä siellä, aske-daske-daa? Etsin yhtä ystävää, aske-daske-daa! Osa 1.


Tämänvuotisen Priden yhteydessä julkaistiin V. Melangon kirja Puistohomot. HS antoi sille runsaasti palstatilaa, ja Qruiserissakin se on saanut aikaan ihan oikeaa keskustelua tavanomaisen nokittelun sijaan. Hauska huomata että jotkut nuoretkin ovat kiinnostuneita omasta historiastamme. Tovi sitten sain sen vihdoin käsiini ja lukaisin kauhunsekaisella kiinnostuksella: löytäisinkö sieltä itseni jossain camé-roolissa? No en, mutta joitain muinaisia tuttuja kylläkin, mm. Marilynin ja hassusti väärin kuullun Perucitan; p.o. Peruukki-Ida. Oluella lienee osuutta virheeseen, luulenma…

Hesarin artikkelin mukaan olin olettanut Melangon käsittelevän vain keskustan aluetta, mutta kyllähän sieltä koko reitti löytyi aina Kirsikkapuistosta hamaan Piilopirttiin saakka. Omat tutkimusmatkani eivät koskaan yltäneet sinne asti, uuvahdin viimeistään Kesäteatterille. Käytän tuota nimeä paikasta jonka lähes kaikki tuntevat, ainakin alan miehet, silkan solidaarisuuden vuoksi; kun Nyt-liite samaan aikaan kirjoitti paikallisreportaasin aiheesta, ei paikan varsinaista nimeä mainittu, jottei kävisi kuin Herculeksen kopeille jotka virkavalta tylysti sulki saatuaan niistä tiedon ao. artikkelista. Nytin juttu oli kiva, eikä kuvistakaan ihan helposti pystynyt paikantamaan missä kyseinen mesta sijaitsi. Jaha, harhauduin sivuraiteelle, siis takaisin Melangon kirjaan.

Luin sitä huvittuneena, hetkin nostalgisenakin, mutta sitten olo alkoi muuttua yhä haljummaksi. Mieleeni palautui aivan liian selkeästi millainen ajan ilmapiiri tuolloin oli, miten ankea ja ahdistava pelon ja häpeän sekoitus yritti tärvätä kaiken sen kokemisen jonka olisi kuulunut olla kaunista, iloista, hellää ja aistillisen leikkisää. Oltiin sekä rikollisia että sairaita ja sen lisäksi vielä syntisiä vain sen takia, että rakastimme – kyllä, ihan rakastimmekin, ei se aina pelkkään seksiin jäänyt vaikka kuinka ahdisti ja ahdistettiin – vääriä ihmisiä, väärää sukupuolta, kaltaisiamme. Kyky rakastaa ei ole vamma, kuten Veli Hyvärinen joskus kirjoitti Hesarin yleisönosaston vastineessaan. Sensijaan viedä ihmiseltä mahdollisuus rakkauteen täysin kestämättömiin syihin nojaten on minusta ihmisoikeusrikos ainakin, ellei peräti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja eikös tuo hirvitys edelleen nosta saastaista päätään yhä uudelleen siellä sun täällä, ja pirulauta vieläpä itsessään Euroopassakin.

Kirjasta heijastuu selkeästi miten asenteet muuttuivat, kuinka puistoihin tultiin jo juttelemaankin, jakamaan kokemuksia eikä vain mykkää käsipeliä. Sisäistetty alistus alkoi hellittää, kiitos yleisen henkisen ilmastonmuutoksen sekä Psyke Ry:n sitkeän aktivismin. Totuus on tekevä teidät vapaiksi, vai miten se menikään…

Toki teos on ajalleen tyypilliselle ”objektiivisen tarkkailun” metodille uskollinen; mitä muutakaan se voisi olla? Se oli ainoa keino silloin. Ilolla täytyy todeta että myös sosiologia on edistynyt jättiharppauksin. Harmi että kirja jäi torsoksi; nyt sillä on vain historiallinen arvonsa (jota en lainkaan vähättele), mutta tuolloin sillä olisi ollut suuri merkitys tiedon lisääjänä sekä yhteiskunnallisiin asenteisiin vaikuttajana. Vaan kuten tekijä itse toteaa kirjeenvaihdossaan, myös hän olisi joutunut liemeen pelkästään siksi että kirjoitti kyseisestä aiheesta. Että se siitä ”arvovapaudesta”.

Tässä tälle kerralle, myöhemmin kertoilen omakohtaisia muisteloita kentältä ja ”kenttätyöstä”.



sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Even Daddies need Daddies

Tuo otsikkoteksti ilmestyi teepaitojen rintamukseen USAssa muistaakseni joskus 80-luvun alkupuolella, ja se kertoo että Isänpäivällä on joillekin meistä hieman valtavirrasta poikkeava merkitys.

Gay Libin eli homojen vapautusliikkeen myötä alettiin kyseenalaistaa mm. ulkonäköstereotypioita; enää ei tarvinnut olla sileäpintainen hoikka nuorukainen ollakseen haluttu. Nahkaskenessä oli aina arvostettu kokeneita aikuisia miehiä, ja kun S/m muuttui salonkikelpoiseksi, tuli tämäkin puoli näkyviin. Seuraavaksi astuivat karhut, bears, ylpeinä esiin. Isot, karvaiset, parrakkaat, suorasukaisen maskuliiniset miehet, sanalla sanoen äijät, heivasivat itsensä baaritiskeille, piknikeille, marsseille ja olivat ylpeitä itsestään, avoimia ja suvaitsevaisia: halauksen ja naamannuolaisun saamiseen ei tarvittu nahkaa tai nännirenkaita, iloinen hymy ja reilu meininki riittivät. Iälläkään ei ollut väliä, miehekkyydellä vain. Ja niinpä kävi että kun harmaapartainen uros astui baariin, sensijaan että entiseen tapaan olisi tuhahdettu ja käännytty poispäin, nuorta unelmaprinssiä odottamaan, moni kajautti ilmaan hilpeän huudahduksen: "Daddy!"

Daddy, Iskä, Isukki, miten vaan, kävi yleisnimikkeestä aikuiselle miehelle, jota halusivat nuoremmat, "pojat", mutta usein myös ikätoverinsa; Iskäkin tarttee Iskää kun sikseen sattuu. Ja kohdalleen sattuu aika usein...

Nyt tietysti joku ehkä tempaisee itsensä yläpystyyn ja alkaa keuhkota insestistä sun muusta kauheudesta. Jos näin käy niin chillataanpa hetki, koetan selvitellä asiaa. Kieltämättä juttu on harvinaisen monisyinen eikä joissain kohdin vailla poliittisesti hieman epäkorrekteja piirteitä, mutta mutta. Jotkut nuoret nyt vaan sattuvat pitämään sillai aikuisista miehistä sillai enemmän - puhun kokemuksesta, jo pentuna itse omasin sen piirteen - ja jos asialle halutaan hienoa "tieteellistä" nimeä niin se on androfilia (aikuisrakkaus; efebofilia kohdistuu nuorukaisiin ja pedofilianhan me kaikki tiedämme vaikka toivottavasti olemme siltä välttyneet). Taipumus on pysyvä: itseni on aina ollut helpompi joustaa 10 v. ylöspäin kuin 5 v. alaspäin asteikolla, ja iän myötä homma ei ole muuttunut, onneksi: lika barn leka bäst, sa' Svensson. Enkä ole alalla ainut ensinkään, olen huomannut.

Jossain Hesarin kolumnissa todettiin joteskin seuraavaa: " - paras isä on yhdistelmä kaveruutta ja auktoriteettia". Taidatkos sen paremmin sanoa! Moni meistä haluaisi rinnalleen vahvan ja hellän miehen, karheanlämpimän viisaan leijonakuninkaan. Eivät kaikki kaipaa ehdottoman tasavertaista suhdetta. Jossain amerikkalaisessa alan julkaisussa törmäsin upeaan ilmaisuun: "the loving recognition of superiority". Tosi on! Vanhassa vihkikaavassa osat määritellään: "to love, cherish & protect / to love, honor & obey".  Eräille meistä se on sydämen syvimmän toiveen täyttymys.

Miten juttu toteutetaan - jos toteutetaan - on itsekunkin oma asia. Toisilla se jää vain makuuhuoneeseen, joillain se kattaa koko suhteen kaikki alueet. Ja jos kyseessä on kaksi aikuista ihmistä jotka toimivat vapaasta tahdostaan, ei siihen mielestäni ole kenelläkään nokan koputtamista, menköön sitten vaikka kuinka reippaasti roolileikin puolelle. Jos halutaan olla leikisti setä/poika tai isä/poika -suhteessa niin mikäs tuossa, fantasia on fantasiaa. Jokseenkin kaikki osaavat erottaa sen todellisuudesta. Erittäin poliittisesti epäkorrekti ajatus: en muista, onko Suomen lain mukaan aikuisten välinen molemminpuolisesti haluttu ja vapaaehtoinen insesti rikollista. Ehkei. Aniharva sitä kai haluaa, useimmiten on kyse fantasiasta, mutta asianomaisia syvästi tyydyttävästä sellaisesta. Joten mikäs siinä, en suostu pitämään sitä ajatusrikoksena, tai vanhan freudilaisen teorian todisteena siitä, että homot olisivat juuttuneet keskeneräiselle psykoseksuaaliselle kehitysasteelle.

Minun sukupolveni miehet jäivät usein vajaaksi isäsuhteessaan, totta. Isät tulivat rintamalta kuka mitenkin arpeutuneina, ja koko kulttuuri oli täysin toisenlainen, pienten lasten hoitohan oli vain naisille kuuluva asia. Hesarissa taisi olla 60-luvun lopulla kuva ensimmäisestä miehestä julkisesti työntämässä lastenvaunuja kadulla: uutiskynnys ylittyi kunnolla, eikä ihan tiedetty miten moiseen olisi pitänyt suhtautua. Jotenkin mieleeni muistuu pieni rakeinen lehtikuvajäljenne Olavi Paavolaisen teoksessa Nykyaikaa etsimässä: "Ensimmäinen housuhame Helsingin Bulevardilla". Totisesti, ajat ovat nopeasti muutuneet, ja ainakin tässä kohtaa kerrankin parempaan suuntaan!

Puisto ikkunani alla on lehdetön, näen koko leikkikentän. Paikallaolevien vanhempien sukupuolijakauma on miltei 50/50, isät pelaavat palloa pikkulastensa kanssa, sylittelevät heitä siinä missä äiditkin. Näky täyttää minut syvällä ilolla. Tytöt ja pojat saavat hyväksyntää, kannustusta, hellää läheisyyttä, selkeitä rajojakin toivottavasti. Aikuinen rakastava mies on läsnä, ja oikein hyvä niin. Mutta ihmismielen ollessa siten monisäikeinen ja arvaamaton kuin mitä se on, kait aina tulee löytymään heitä jotka kaipaavat erästä tiettyä lisäulottuvuutta tuohon suhteeseen (ja myös heitä joille isää ei koskaan ole ollutkaan läsnä, tilanne joka näyttää valitettavasti yleistyvän ajassamme), heitä jotka kääntyvät baarituolilla katsomaan sisääntulijaa ja huokaavaat kaivaten, ihaillen: Isukki! Soisin että kaikki saisivat onnen osakseen, että viisaat silmät kohtaisivat ja ymmärtäisivät katseessa asuvan sanattoman pyynnön, etttä harmaan parran kehystämät huulet syttyisivät hymyyn kookkaan hahmon harpatessa huoneen poikki vierelleen, vahvan käden laskeutuessa odottavalle olalle ja matalan äänen kuiskatessa korvaan: "Kaikki hyvin, poika, Iskä on tässä, vihdoinkin. Otetaan yhdet ja sitten mennään kotiin, tahdon sut syliin. Halataan kaikki huolet pois."

Hyvää Isänpäivää ihan kaikille!