torstai 31. tammikuuta 2013

Mitä teit sä siellä, aske-daske-daa? Etsin yhtä ystävää, aske-daske-daa! Osa 2.

Palataanpa muistojen maisemiin, 1960-80-luvulle, kuten aiemmin lupailin.

Jos sää sekä sisäinen vimma sallivat, kruisailun saattoi aloittaa Kirsikkapuistosta eli Kirsikasta, sinne vei kätevästi trollikka 14, Merikadun päässä oli käänne. Minuutin kävelymatka ja perillä oltiin. Koko puisto oli toiminta-aluetta, mutta varsinkin se vanha vaatimaton puupömpeli, joka nökötti häveliäänoloisena siinä reunalla. Jengiä riitti.

Jos ei tärpännyt tai muuten vaan oli kulkutuulella, sieltä suunnattiin Johanneksenkirkolle, alakulman sekä Korkeavuorenkadun kahden hengen peltiset pisoaarit (Johanna I ja Johanna II) tarjosivat näkösuojan sekä mahdollisuuden pikakontaktiin. Riskinsä siinä oli, sillä Johanna I oli aivan poliisilaitoksen kupeella, kytätkin käyttivät sitä asiointiin eikä heitä sopinut toimituksessa häiritä ellei välittömästi halunnut selliin. Muutakin tosin oli siellä tapahtunut lainvartijoitten kanssa, huhuttiin, mutta sen varaan harva uskalsi laskea. Turvallisempaa oli norkoilla kirkon vieressä kaiteen luona, tupakkaan saattoi aina pyytää tulta ihan viattomasti. Johanna II:n alaseinässä oli suuri virtsan siihen syövyttämä reikä, siitä näki heti josko joku oli sisällä odottamassa. Hieman hankala senkin sijainti oli, aivan bussipysäkin tuntumassa, mutta asiantuntemattomat häipyivät heti vetensä heitettyään. Jos joku jäi seisoskelemaan, homma oli varma.

Sieltä matka jatkui Vanhan eteen, sisäänkäynti oli silloin Kolmen Sepän kohdalta, siinä alaikäinen meikäläinen saattoi päivystää tarjoamassa vaihtoehtoista ja ilmaista ajankulua asiasta kiinnostuneille; sama juttu naapurikorttelissa, Hansan edessä. Kauaa en yleensä paikalla jaksanut notkua, alkuillasta ainakaan, suunta kulki Kissankujalle eli Kujalle (sillä nimellä se minun aikanani tunnettiin, ilmeinen lyhentymä Kissalan poikien eli poliisien kujasta). Melko häkellyttävä paikka se olikin: kusiputkan ympärillä kävi jatkuva trafiikki, ja parhaimmillaan Mannerheimintien puoleisella seinustalla, Itkumuurilla, saattoi seisoskella toistakymmentä partneriehdokasta. Jotain yleensä osui kohdalle…

Pallokentän, nykyisen Finlandiatalon seutu oli samaten suosiossa, mutta itse kartoin sitä (olin kerran ollut kärähtää siellä) ja suuntasin mieluummin Museolle, se oli pömpeli aivan Arbiksen tuntumassa. Paikan nimi selittyi sen sijainnilla Kansallismuseon takana, mutta ilkeät kielet väittivät nimen johtuvan asiakaskunnasta: iäkkäämmät säälliset töölöläishomot hyödynsivät pelkästään sitä eivätkä suurin surminkaan olisi suistuneet Kissankujan kaltaiseen alentavaan paikkaan, mitä nyt vahingossa kännipäissään tai muuten vaan kun silmä vältti.

Sieltäpä saattoikin taapertaa rantatietä pitkin Mäntymäelle, jo reitin varrella saattoi joku sopiva kanssakulkija osua kohdalle ja jos ei, niin kentältä jokseenkin takuuvarmasti kontaktin löysi. Kadun lähellä, sireenipuskien suojassa oli antiikkinen pyöreä tilava peltipisoaari, Jennyn Teehuoneena tunnettu mukavuuslaitos – tosin taasen hieman hankalasti poliisilaitokselle näkyen – ja alapuistossa seisoskeltiin puitten alla tai spatseerailtiin sen kujasilla. Kentälle ajoivat autonomistajat, siellä saattoi poiketa juttelemassa ikkunasta josko kyyti löytyisi sateenkaaren tuolle puolen. Mäellä oli pimeää ja runsaspusikkoista, siellä tapahtui kaikenlaista jos sekaan uskaltautui. Reviiri jatkui Uimastadionille saakka, josta olikin lyhyt matka kadun yli sairaalan viereisessä metsäsaarekkeessa sijainneelle Tervahoville, ikivanhalle puupömpelille. Vähän matkaa eteenpäin ja oltiin Keskuspuiston kallioilla, jossa runsas määrä kaikenikäisiä herroja nautti raittiista ilmasta ja lähimmäisenrakkaudesta, kuten eräs tuttu asian ilmaisi. Sieltäkin pääsi vielä pitemmälle, metsän siimeksessä sijainneelle Piilopirtille, mutta niin pitkälle en koskaan jaksanut. Jo tuohon kävelyretkeen sai kulumaan suuremman osan yöstä, silloinhan oli turvallisinta toimia.

Muita kohtauspaikkoja olivat Seurasaaren yleisötoaletit sekä Tannerin kentän viereinen tiilipytinki, Jauholaari; nimi tuli siitä että sekä siellä mutta varsinkin kentän Hämeentien puoleiseen seinustaan nojaileminen tahri päällysvaatteet valkeaan sementtijauhoon, moisen kavaltavan merkin huomasi moni kauhukseen itseensä saaneensa kun koetti huomaamattomasti luikkia kotiinpäin. Minä en niissä käynyt lainkaan, Kirsikassakin vain ylen harvakseltaan; Kuja sekä Mäntymäki olivat oivallisesti sopivan liikennereitin varrella ja tarjosivat erinomaiset mahdollisuudet kaikenlaisiin tapaamisiin.

En minä eivätkä useimmat muutkaan siellä hilluneet illasta aamuun, vuodesta toiseen silkan satyriasiksen tai seksiriippuvuuden pakottamina, vaikka niitäkin tapauksia varmaan joukossa oli. Ei, siellä oltiin koska muita tapaamispaikkoja ei ollut, paitsi ravintolat Vanhan Kellari ja Hansa, joihin kaikki eivät halunneet/uskaltaneet/voineet mennä. Jos kohdalle olisi sattunut mies joka olisi ehdottanut pitempää suhdetta, kukapa siihen ei olisi tarttunut. Myöhemmin vapautumisen aikoina yritettiin toki muodikkaasti välttää ”heteronormatiivisuutta”, avoimet liitot olivat ajan sana sukupuolisuuntaukseen katsomatta. Taivas tietää miten monta pikku sydäntä siinäkin hommassa särkyi vaikkei yhtään pitänyt niin käydä, oivoi kumminkin, aijai miten sattuikin, minuunkin.

Jottei tämä jäisi pelkäksi kalseaksi raportoinniksi, seuraavassa osassa tarjoilen muutaman ikimuistoisimmista kenttätyökokemuksistani. Koettakaa kestää eli pysyä housuissanne siihen asti.

perjantai 18. tammikuuta 2013

To flow with the luminous bodies of giants

Suomessa on erittäin vaikeaa selvitä arjesta ilman tietokonetta, huomasin palattuani tänne toisesta maailmasta seitsemisen vuotta sitten. Ei kun hankkimaan ja opettelemaan, kuten monta muutakin unohtunutta /puuttuvaa taitoa. Ruudulla saattoi näkyä kaikenlaista kiintoisaa, huomasin, sillä koneessa oli cd/dvd-asema, totta kai. Piristyin ensin hankkimaan muutaman tavallisen elokuvan, mutta pian huomasin mitkä mahdollisuudet tarjoutuivat aikuisviihteen käyttöön. Ennenpitkää omistinkin jo dvd-soittimen ja kunnon näytön, kuinkas sattuikaan…...

Vanha ystäväni ja alan harrastaja valisti minua Kampissa sijaitsevasta myymälästä. Poikkesin synagoogan viereen ja totesin valikoiman kohtalaiseksi; ystävällinen nuori myyjä kertoi varsinaisen hot spotin löytyvän Eerikinkadulta. Siispä sinne. Jep, tärppi!

Myymälä - ehkä vieläkin siellä, en ole aikaan käynyt - sijaitsi Annankadun ja Fredan välisellä osuudella, ja oli kätevästi kaksijakoinen: vasemmalla oli hetskupuoli, oikealla gay, kummatkin omassa tilassaan, vain sisäänkäynti (ja takahuone) yhdistivät niitä. Erinomainen ratkaisu, sai rauhassa tonkia laareja samanmielisessä seurassa. Tongittavaa totisesti löytyi, dvdmäärä oli taatusti lähempänä tuhatta. Myyjä, roteva keski-ikäinen partaherra, Kauppias Ite opasti auliisti kiinnostunutta asiakastaan.

Toisin kuin useimmat, en vuokrannut levyjä vaan ostin ne suoraan, eikä silläkään menetelmällä montaa hutia tullut, sen verran auttoivat kannet sekä vanha kokemukseni ihmissuhdekuvalehdistä.  Kuten olen maininnut, olen androfiili. Ikisuosikki Bel Ami et al. ei koskettanut, moiset jätin suosiolla muille. Löysin vanhaa rakasta Colt Studiota pari kappaletta, sitten Raging Stallionin ja sen myöhemmän version TitanMenin ja selvän teki, koukkuun jäin ja kunnolla. Ihmekös tuo: "The company was created to eroticize safer-sex and portray positive gay sexuality, with a wide range of men, set in the panorama of nature" (Bruce Cam). Ohjelmanjulistuksensa toteuttamisessa onnistuttiin ihailtavasti - eikä vain minun mielestäni, studio on yksi suurimmista ja arvostetuimmista alallaan - joten haavin liki kaiken heiltä mitä käsiini sain, jokseenkin pienemmän pornokaupan varastollisen verran.  Rakki oli taas onnessaan, ja tunnettuahan on ettei hurtilla ole ruokahalua säätelevää mekanismia vaan kaikki menee mitä kupista löytyy kunnes on ähky päällä… Wide range of men tarkoitti mahtavaa määrää uusia kaukopalvonnan kohteita: Francois Sagat, Arpad Miklos, Tober Brandt, Damien Crosse, Dean Flynn ynnä muu jengi, kaikki tismalleen sitä mitä pitikin, isoja lihaksikkaita aikuisia miehiä. Parasta kaikessa oli keskinäisestä touhuilustaan henkivä aito mielihyvä, kaverit todella pitivät toisistaan ja antoivat sen näkyä. Kiimaa ei juurikaan näytelty, ihan ehtaa kamaa se oli. Hip hip hurraa!

Yhdysvallat on suuri maa, jonka laaja väestöpohja mahdollistaa hieman harvinaisempienkin makumieltymysten kaupallisesti kannattavan hyödyntämisen. Pantheon Productions - God bless you guys! - on yksi niistä; saittejaan ovat mm Older4Me sekä Daddyhunt, nimet kertonevat kaiken oleellisen. Löysin jalon, liikuttavan ja hienostuneen levynsä Brief Encounters ja olin perinpohjin myyty siltä silmäykseltä. Lisää tätä, kiitos! Kauppa Eerikinkadulla piti jonkunasteista lopetusalea, tarkoitus oli ryhtyä virtauttamaan aineistoa netin kautta tms. No, ostin liki kaiken mitä halusin ja siirryin käyttämään nettikauppoja, olen kas silläkin tapaa vanhanaikainen että haluan pitää konkreettista esinettä kädessäni, pelkkä digivirta ei nyt vain jotenkin minusta ole niin tyydyttävää. Palveluissa löytyi, Pantheonin oma saitti oli aareaitta, ja Titania oli (ja on) aivan riitttävästi kotitarpeisiin: koko valveillaoloaikaani en kas suinkaan vietä aikuisviihteen parissa, vaikka sellaisen kuvan voi hyvin tekstistäni saada. Muistutanpahan vaan, että jo kättelyssä päätin rajata aihepiirin aika tiukasti.

Ah, Pantheon! Nuo ehdat klassikot, Bear Plumbing Inc., Dad's Automotive, Built to Last ynnä kaikki muut iltojeni ilahduttajat, miten kiitollinen teille olenkaan! Studion tunnuslause on: "Real Men, Real Sex", ja se totisesti pitää paikkansa! Lihaksikkaisiin raameihin oli ilmestynyt hyvin kehittynyt vatsanseutu ja ikähaarukkaan kymmenisen vuotta lisää. Mm, hog heaven for me! Ynnä ihan yhtä hyväntuulisia karjuja kuin Titanin miehetkin vielä muun hyvän lisäksi. Jippii!

Muita mainitsemisenarvoisia ovat Hothousen videot, joita keräilin muutaman kappaleen, tyylikkäitä ja hyvin tehtyjä nekin, sekä saksalaiset Wurst Filmin sekä Berlin Starin tuotokset. Wurstilta kannattaa erityisesti mainita Fickfracht, taide-elokuvan puolelle kallistuva näynomainen filmi, joka voisi olla Fassbinderin salaisia tekosia. Uskomaton juttu. Mutta saksalaisilla on oma, oudon asiallinen, miltei kliininen ote asiaan, se ei puhuttele minua samalla tapaa kuin amerikkalainen. No, heidän tyyliinsä olen kasvanut kiinni vuosikymmenten mittaan, myöskin kirjallisuudessa; aika harva brittitekijä saa minussa yhtä syvän kaikupohjan kuin moni amerikkalainen. Outoa, tai sitten ei.

Mutta miksi nuo  ihmissuhdevideot ovat niin läheisiä minulle? Tottakai ne toimivat "aikuisviihteenä", mutta myös aivan muuna, viihdyn niitten parissa tavalla jolla katsellaan valtavirtaelokuvia: ajankuluksi, tuottamaan yleistä hyvää oloa. Komea mieskeho suo minulle myös suurta esteettistä mielihyvää eikä pelkästään eroottista virikettä, ja jo mainitsemaani aitoa lämpöä ja fyysisesti ilmaistua kaveruutta katselen paljon mieluummin kuin sitä ikuista väkivaltaa ja teurastusta joka nykyään muodostaa suuren osan ns. viihteestä. Toimintaelokuvat koen pääosin vastenmielisenä. Paljon mukavampaa nähdä miesten tekevän toisilleen hyvää kuin tappavan toisiaan, minusta ainakin. En ole ainoa joka on hämmentyneenä kysellyt tästä aiheesta; miksi raaka murha on ok näyttää yksityiskohtaisesti, mutta hellä yhdyntä ei? Mikä meitä vaivaa, ja yhteiskuntaamme? Sitä paitsi missä muualla näkisin miesten halaavan ja suutelevan toisiaan? Se on näky joka tuottaa syvää iloa minulle. "Cumshot compilation" -osion lisäksi soisin että dvd:t pitäisivät sisällään myös Kiss compilation:in, sellainen palvelisi minun tarpeitani paljon paremmin ja laajemmin. Ehkäpä vielä joskus senkin saan nähdä.

tiistai 15. tammikuuta 2013

I need the image fix

Eos ja Amigo avasivat uuden maailman, jonka olin haaveillut olevan jossakin, jotenkin: sitä kansoittivat miehet jotka halusivat, himosivat, rakastivat kaltaisiaan, ja jotka saivat samaa osakseen toisilta miehiltä. Paratiisi oli siis totta ja sittenkin olemassa! Lehdissä oli erillinen kirjeenvaihtoilmoitusliite sekä novelleja, asia-artikkeleita ja pikku-uutisia, joku runokin joskus, kaikki yllättävän korkeatasoisia. Vuosikymmeniä myöhemmin sain jostain selville että avustajakuntaan kuului varsin valovoimaisia hahmoja niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin akateemisista piireistä, mm Stephen Steward (kirjailijanimeltään Phil Andros), ei siis ihme että laadussa löytyi. Sisältö oli osin päällekkäistä, sillä Amigo oli tanskankielisen Eoksen eurooppalainen versio, englannin/saksankielinen. Luin niitä yhä uudestaan tuon ihmeellisen kokemuksen takia: enää en ollut yksin, parhaimmillaankin satunnaisten sanattomien hätäisten kontaktien varassa; samanmielisten miesten yhteisön portit avautuivat noilta A5-kokoisilta sivuilta kuin sadun lumotusta kirjasta toivottamaan minut tervetulleeksi, päästämään minut luokseen, kotiini. Nykyisiä muotitermejä käyttääkseni koin mahtavasti voimaannuttavan elämyksen, eheytymisen hyökyaallon. You're ok, I'm ok, hey boy, don't you worry no more! Kuin Herkules olisi kaapannut minut syliinsä viedäkseen Olympokselle pitoihin kanssaan.

Lehtien kuvat olivat aivan oma lukunsa. Noina muinaisina aikoina ennen Photoshopia sun muuta digitaalista muuntelua, valokuvalla oli ikoninen, toteeminen todistusvoima, se oli viipale raakaa, aitoa todellisuutta, " bilder av hänsynslös realism" (Ulf Lundqvist). Jossain nuo hymyilevät nuorukaiset olivat autenttisesti riisuutuneet, näyttäneet hehkuvan alastomuutensa kameralle jakaakseen paljaan haluttavuutensa sekä halunsa kaikkien meidän, katsojiensa kanssa. Niiden intiimiys oli tyrmäävä, poltti iholla yhtälailla kuin käden kosketus tai kuiskaus korvaan. Jäntevät vartalot kohosivat himmeästi soiden halun merestä, loputtomiin, ilmestyksenomaisina. Mahdotonta saada tarpeekseen, niitä imi itseensä kuin janoon nääntyvä joisi viileää vettä.

Nykyasteikolla ne olivat sangen vaatimattomia poseerauksia (eestä, takaa / istuu, makaa), yleensä soolokuvia, joskus harvoin duoja, ei seisokkia. Silti niitten teho minuun oli atomipommimainen: vihdoin sain rauhassa tarkastella intohimoni selkeää kohdetta  joka halusi sitä, iloitsi siitä, oli alaston juuri sitä varten. Masturbaatio niitten innoittamana ei ollut mitään korviketoimintaa vaan riemukasta homoerotiikan ylistystä itsessään. Eivätkä ne olleet mitenkään yksitasoisia: "... th(os)e photographs extend the conventions and create an impression of identity which invokes a feeling of warmth and tenderness as much as a raunchy sexuality." (Emmanuel Cooper: Fully Exposed; the male nude in photography). Niinpä hyvinkin…

Outo kun monella tapaa olen, niin olen aina elänyt ilman televisiota. Niinpä pornorintaman videovallankumous ja minä ohitimme toisemme ystävällisen etäältä: olen eläessäni omistanut yhden PAL-kasetin, ja se oli lahja. Tämä ei tarkoita, että olisin jäänyt sen hyvyydestä osattomaksi, sillä USAssa julkaistiin kait jokaikisestä seksivideosta myös lehti jossa olivat nauhan highlights täkynä potentiaalille ostajalle. Sex42:n homonurkassa niitä oli pinoittain, ja sieltä valikoin oman kotikokoelmani. Myöhemmin hankin niitä myös suoraan Jenkkilästä, kun muuttunut tullikäytäntö sekä VISA-kortti sen mahdollistivat. Ratkaisu ei ollut laisinkaan hassumpi, sillä videokasettien kuvalaatu ei parhaimmillaankaan ollut kovin kaksinen, mutta lehdet (alkuun mustavalkoiset parilla väriaukeamalla, mutta pian kokovärijulkaisut) painettiin laadukkaalle paperille parhaalla tekniikalla todella korkeatasoisesti  eivätkä ne vaatineet muuta käyttöliittymää kuin silmän ja käden. Tekstillä niitä ei pilattu: nimi sekä takakannen alalaidan "Not for sale to minors. Printed in the U.S.A." riittivät hyvin. Kuvat puhuivat omaa kieltään -  ja millaista! Tämä oli aikaa ennen terveyskriisiä jolloin Gay Lib oli voimissaan, kultakausi oli (jälleen kerran) alkanut, miesihanne oli "clone"  =  maskuliininen, lihaksikas, parrakas eroottinen voimahahmo. Tähtiä syttyi alakulttuurin taivaalle: Al Parker, Bruno, Jeff Stryker sun muut pornostarat saavuttivat kansainvälistä mainetta, ja syystä: nuo hilpeät, hypermaskuliiniset, lihaksikkaat yksisarviset toteuttivat meidän kaikki toiveemme. Enää ei ujosteltu kameran tai myyntitiskin kummallakaan puolella. Seisokissa totisesti löytyi, kuten myös näytössä mihin kaikkeen sitä saattoi käyttää. I saw the best bodies of my generation all joyfully naked & hard, straddling the whole globe, radiant & randy. Evoi Priapos, Priapos kalos!

Kenttä laajeni, Drummer-nahkajulkaisu kohosi merkittäväksi (ala)kulttuurilehdeksi, rinnallaan Gay Sunshine ja koko "Frisco renaissance" -nimellä tunnettu kirjallisuusliike. Vaan siitä joskus toiste enemmän.