Poliisi, poliisit - he ovat aina olleet jotain perin kiehtovaa minulle. Se ristiveto pelkäämisen ja luottamisen välillä mikä vallitsi ennen lainmuutosta (ja aika pitkään sen jälkeenkin), on - onneksi! - voinut vaihtua turvallisuudentunteeksi lähellään. Sitähän sitä ennenkin toivoi, mutta silloinen yhteiskunnallinen tilanne teki sellaisesta mahdollisuudesta vain etäisen haaveen, ja kohteesta itsestään arvaamattoman vallankäyttäjän, yhtaikaa uhkaavan ja haluttavan. Noina aikoina vain miehet olivat poliiseja, ja moottoripyöräsellaisten puku mustaa nahkaa (huokaus)... Aina joskus tiemme kohtasivat; parista ikävästä tilanteesta 60-luvulla selvisin hyvän tuurin ja nopeitten jalkojeni avulla, onneksi sillä seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Myöhemmin, 70-luvulla kun aika oli toinen, sattui mm. seuraavaa:
Lempeänlämmin alkusyksyn yö, elokuu häthätää syyskuuksi taittuneena, ja minä suuntaamassa Mäntymäelle. Ilma oli hyväilevän kostea, asvaltti kiilsi heijastellen valoja, ja katulamppujen ympärillä hohti laaja sädehtivä pisarakehä. Kulku oli kevyttä, buutsini tuntuivat siivekkäiltä, nahkarotsi toiselta iholta. Lupasi hyvää.
Perillä marhasin pitkin kenttää, jengiä oli paikalla jonkun verran muttei mitään erityistä. Koukkasin kerran pari mäelle, sama juttu siellä. Niinpä palasin Jennyn Teehuoneen luo, pikku puiston puitten katveeseen ja jäin odottelemaan josko jotain ilmaantuisi. Pari iäkkäämpää herraa kulki vierestäni edellisiltaansa ruotien: "Menitsä sit meiltä minnekään?" "Vanhalle, kantapöytään, siinä istu semmonen nuorempi...jossain välissä vähän kopasin ja se äsähti et mitä sinä vanha äijä klähmit - vanha äijä, kuvittele! Vanha äijä, niin se mulle sano! Vanha äijä, aattele!...Kyl myöhemmin ku se oli enämpi kännissä niin anto se mun pöydän alla koittaa mut ei lähteny kämpille kumminkaan..." Itsekseni hymyillen siirryin kohti katukäytävää parin siskon arvioivan katseen ohi: " - mä laitoin valmiiks oikein paljo Niveaa taakse et jos herroi haluttaa nii siitä senkun sisään vaan, kuuluu vaan et pllurrps...kato, kato tota, kyl mä ton ottasin!" "Joo mut noi nahat, siis miten ne sen oikein tekee ku ollaan sillai, pitääks ne ton rotsin päällä vai? Ja eiks ne oo jotkut aika kovaotteisiiki?..."
Seisoin nurmikolla, miltei jalkakäytävän reunalla kun sähköisku kävi lävitseni: Urheilukatua pitkin lähestyi ratsukko. Ensireaktio oli tietysti häipyä vähin äänin, mutta sitten päätin jäädä. Mikäs tässä, saahan kadulla seisoskella, enkä ollut turhan lähellä pömpeliäkään, pahimmillaankin sheriffi kehoittaisi vain menemään muualle. Jokin outo tunne piti minua vallassaan, paikoillani. Mies ja hevonen lähestyivät yhä, ja hengitykseni oli salpautua. Näky oli kuin unesta: hepo oli maidonvalkoinen, sen karva välkkyi himmeästi hopealle hämärässä, harja ja häntä olivat kuin usvaa, viimeisen päälle hoidetut. Poliisi joka istui ryhdikkäänä selässään, hiljaa keinuen askelluksen tahtiin, oli pitkä ja vaalea, jäisellä tavalla komea mies. Kätensä pitelivät höllästi ohjaksia, katse oli tiiviisti suunnattuna taivaanrantaan, ei ainutta silmäystä hän luonut ympärilleen. Kentaurinkaltainen pari tuntui säteilevän himmeää valoa. Puitten lehdet hipaisivat hetkin koppalakkia kun tyynen majesteettisesti ilmestys paarsi puiston ohi pitkin jalkakäytävää Töölönlahdelle päin. Pari heikkohermoisinta kenttäläistä oli luikkinut pois, muut seisoivat vaiti, äimistyneinä. Tuijotin, kerrankin sain katsella rauhassa hämärän intohimoni kohdetta. Sydämeni veisasi kiitosta kun tuo jalo kaksoishahmo hitaasti katosi tienmutkan taa. Lumous haihtui kuin saippuakupla olisi puhjennut, vaimea jutustelu ja liikehdintä alkoivat uudelleen. Kiitollisena saamastani valtaisasta lahjasta huokasin syvään, lähdin kävelemään kotiinpäin: en kaivannut enää mitään, olin saanut sen illan nimiin enemmän kuin olisin rohjennut pyytääkään. Näkyä sydämessäni hellästi kantaen kuljin läpi yönhiljaisen kaupungin, kaksoistorneja kohti, ääneti laulaen.
* * *
Varhain eräänä alkukesän kirkkaana lauantaiaamuna palasin kotiinpäin joltain retkeltäni, asuin silloin Rööperin mustimmassa sydämessä (joo, se oli todella vielä renttuinen Rööperi silloin, juppikauden Punavuori siitä tuli vasta myöhemmin). Matka kulki Liikkuvan Poliisin ohi, katupielessä oli prätkä ja kyttä sen kimpussa, bensatankin lukko kai hannasi tai jotain. Vilkaisin häntä, sain lainvalvojalta rutiiniinkuuluvan valppaan tsekkauksen takaisin - ja nauliuduin niille sijoilleni. Pitkä, roteva skoude mustissa nahoissaan, lyhyt punerva parta ja sänkitukka joka koetti kihartua muttei ihan kyennyt, silmät harmaata terästä, kypärä kiikkumassa ohjaustangossa... Nolotti niin penteleesti mutten kertakaikkiaan vaan kyennyt liikahtamaan paikaltani, näky oli aivan tolkuttoman upea. Kasvoiltani varmaan paistoi valtaisa avuton ihailu ja hillitön halunsekainen kaipuu kuin majakasta loisto. Sheriffi puuhasteli masiinansa parissa kaikessa rauhassa, olimme kumpikin ikäänkuin yksinämme, katu aivan autio, vain aamun sokaiseva valo ja lokkien ajoittainen kirkuna. Mittarit piti tarkistaa, sytytystulppien johtoa koettaa, varmistaa pakoputken suojuksen kiinnitystä, tiesmitämuuta... Poliisi oli milloin selin minuun, milloin kasvokkain, milloin toinen jalka pakoputken päällä, milloin polvi istuimella; koko nahkaanverhoutunut komeus näytetiin kaikista mahdollisista näkökulmista, pitkään ja perusteellisesti. Pari kertaa tiukka katse tarkisti minut, mutta aina silloin syvennyin koulun seinän kelloon, olin kuin en olisikaan. Tyytyväisenä siihen etten tavoitellut mitään enempää, komsarjus jatkoi hommiaan eli esitystään kiitolliselle katsojalleen. Kattele kundi nyt kyllikses kun kerrankin jotain näin upeeta näät, taisi olla ystävällinen taka-ajatuksensa. Totisesti osasin olla siitä iloinen! Showta kesti varmaan liki varttitunti, sitten kyttä oikaisi raamikkaan vartensa ja venytteli nautinnolisesti, kädet pään yläpuolella. Hyvä etten kalsarilaakeja saanut... Hanskat handuihin, kypärä käsiensä välissä hän äkisti loi minuun pitkän, ymmärtävän katseen - välähtikö noissa teräksenharmaissa silmissä lämpö, kaartuiko toinen suupieli aavistuksen verran hymyyn? - sitten hän painoi kypärän päähänsä, läimäytti visiirin äkisti alas silmiensä eteen ja polkaisi prätkän käyntiin, harppasi sen selkään ja kaartoi tien päälle. Saattoi olla että oikea kouransa hieman heilahti kuin jäähyväiseksi, ehkä ei. Murahdin itsekseni, vielä uudemman kerran, nyt jalat irtosivat sijoiltaan. Matka kotiinpäin jatkui, virnotin kuin mielipuoli. Kadunkulmassa päästin cowboyhuudon, hyppäsin ilmaan ja napautin buutsien korot yhteen. Taivas virtasi valoa, katu ja sen ainut kulkija hehkuivat yhtälailla loistettaan.
