maanantai 3. helmikuuta 2014

I met you in a bar when I was not feeling so good

Homojen tapaamispaikoista 1960-1990 luvuilla mainitaan puistot ja Vanhan Kellari, eikä sitten juuri muuta. Hm. Baareja toki oli enemmänkin, muistan, vaikka oma skenellä roudaamiseni jäikin - kai onneksi - suhteellisen lyhyeksi. Eikä Seta ensimmäinen vapauden airut ollut, kovin harva vaan enää muistaa Psyken, Suomen ihkaensimmäisen homoyhdistyksen, joka aloitti toimintansa jo ennen rikoslain muutosta, tavoite kas kun oli mainitun lain nollaaminen. (Jos kiinnostaa, Ranneliikeen sivuilta löytyy aika kivasti ao puljun historiaa toimijoiden autenttisina muisteloina.) Psykellä oli piskuinen toimisto, "Psyken kellari" Kalevankadun alapäässä, pääsi huomaamattomasti livahtamaan pihalle ja sieltä portaat alas kellariin. Toimiston lisäksi maan alta löytyi vaatimaton kerhohuone, jonkinlainen kaikille avoin sosiaalitila; kahvia ja samanmielistä seuraa. Varteenotettava vaihtoehto noina ankeina aikoina. Siellä moni otti ensiaskeleensa ulostulossa, ja ihan selvin päin.

Mutta siis raflat. Vanhan Kellari oli se kuuluisin, sen kanssa suosiosta kilpaili vain Hotelli Hansan kattoravintola siinä vieressä. Hansa lopetettiin, Vanha jäi ykkössuosikiksi. Teille nuoremmille jotka ette sitä nähneet: sisäänkäynti oli alkuun Kolmen Sepän puolelta, myöhemmin se siirrettiin Kaivotorilta aukeavaksi. Pitkät portaat veivät alas, alas, alemmas...narikka, vasemmalle käynti Grillin puolelle (pöytiintarjoilu, pikkupurtavaa, kalliimmat hinnat, säällisempi käytös); suoraan eteenpäin ja vasemmalla Itsaripuoli (noutotuopit, pääosin opiskelijahetskuja); heti edessä Banaanibaari kaarevine baaritiskeineen ja pöytäalueineen (baaritiski pahimman luokan iskurata, pöytiin tarjoilu muttei se niistä sen tasokkaampaa tehnyt, meno oli huomattavan estotonta ja suorasukaista, etenkin loppuiltaa kohden - alkoholi ja epätoivoinen pariutumistarve ovat villi yhdistelmä, tiedetään. Esimerkkinä voin mainita lähitutulle sattuneen tositapauksen: hän oli ehtinyt päihtyä kohtuullisesti yli aikomuksensa, kadottanut ajantajunsa ja löytänyt mukavan sporakuskin jota myös kiinnosti tilapäinen lähikontakti heti ja nyt. Kaverit olivat vetäytyneet miesten vessaan, sulkeutuneet koppiin halujaan toteuttamaan tajuamatta että valomerkki ehti tulla. No, poke kiskaisi oven auki ja silmääkään räpäyttämättä totesi suuseksiä harrastavalle parille: "Eiköhän nyt riitä tälle illalle toikin, valomerkki tuli, että tervetuloa sitten huomenna uudestaan." Kaverukset poistuivat hieman noloina muttei siinä sen kummempaa, sama fiskaali heille narikasta takitkin antoi ja ihan yhtä asiallisesti.) Vanhan bonuksina olivat se että kaikki sen tiesivät, uusia tulokkaita ilmaantui areenalle tasaista tahtia niin maalta kuin kaupungistakin. Toinen iso plussa olivat portsarit, poket, nuo isot tyynet miehet jotka hoitivat niin sisäänpäästämisen kuin narikankin legendaarisella taidolla, muusta järjestyksenpidosta puhumattakaan (ks. yllä). Ja kun oli tarpeeksi tutuksi tullut, pääsi jonon ohi jos sanoi menevänsä Grillin puolelle - mutta sitten oli todella mentävä sinne ainakin parin drinkin ajaksi jos tahtoi säilyttää saavutetun edun myöhemminkin. Poket tunsivat naamalta varmaan 80 % stadin homppeleista, fakta joka ratkaisi asiat sittemmin kun Vanha vaihtoi omistajaa ja muuttui hetskujen tanssiraflaksi, kerberokset kas osasivat estää pääsyn kaikilta uuteen konseptiin sopimattomilta, niin oldtimereilta kuin satunnaiskeikkailijoiltakin. Sääli. No, onneksi oli jo uusia kapakkayrittäjiä ilmaantunut kentälle.

Oma suosikkini oli Pam-Pam, nykyisen Yliopistokadun ja Vuorikadun kulmatalon toisessa kerroksessa sijainnut ravitsemusliike ja varsinkin sen baari; salin puolella en tainnut käydä kertaakaan vaikka seuraa kait sielläkin oli, baari riitti paremmin kuin hyvin. Se oli pieni, täysin ikkunaton tila, väriskaala mustaa, harmaata ja terästä, kalustettu Kukkapuron halvanoloisilla pleksimuovisilla tuoleilla ja pöydillä, kromilautasia seinillä. Viime silauksen sisustukselle antoi seinillä lantion korkeudella kulkeva kromattu teräspalkki, kuin kopio julkisen vessan kusirännistä, tosi tyrmistyttävä ratkaisu. Päivällä paikka oli normaali työmaaruokala, kahdeksasta kymmeneen täysin kuollut, sitten sen valtasivat homot. Miten siitä oli kohtauspaikka kehittynyt, en tiedä, siinäkin tutkimuksen aihe jollekulle. Missään sitä ei homokuppilana mainostettu, juttu oli levinnyt pelkästään viidakkorummun keinoin. Siihen aikaan raflat saivat olla auki aamuneljään jos halu & sijainti sallivat; Pam-Pamin salli, mikä merkitsi yhtä ylimääräistä asiakasaaltoa kun Vanha sulki kahdelta, jolloin kaikki liian vanhat, liian läskit, liian siskot, liian känniset yms tuskallisesti liian inhimilliset tapaukset hoippuivat viimeiselle yritykselleen löytää hetkisen lähimmäisenrakkautta.  Pam-Pamin liukuportaitten alapään tienoo klo 04.15. oli stadin totaalein isojako, Vanhan edustakin kalpeni sen rinnalla. Takuuvarmasti jotain seuraa sai jos pakko oli saada, laadusta sensijaan ei takeita ollut, puolin ja toisin.

Kun Vanha ei enää olllut homopaikka, vallitsi hetken kaaos, koti oli mennyt alta. Tilanteen pelastajaksi ilmaantui Escale, pieni mutta myötämielinen läävä, juuri sen sortin kolo johon pahnanpohjimmaisetkin ikääntyneet homojuopot olivat tervetulleita. Omistajat perustivat myöhemmin Mannstreetin sekä Herculeksen; tarkka profilointisilmä, täytyy sanoa. Eerikinkadulla oli H2O, nuorempien miesten sekä nahkajengin lempibaari joka oli vuosia suunnattoman suosittu, stadin ehdoton ykkösmesta. Ah, aika ennen terveyskriisiä! Seisoskelinpa minäkin joskus sen edustalla, pääkaupungin ensimmäisellä julkisella homoterassilla, ja nuolaisin viimeiset viskintipat kaverin viiksistä kaiken kansan nähden, suoraan tätini entisen asunnon olohuoneen ikkunan alla. Those were the days, my friends, we thought they'd never end...

Oma juttunsa olivat diskot, mutta niistä ensi kerralla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti